Heipä hei ja terveisiä hiihtolomalta!
Tarkalleen ottaen Pyhätunturilta. Olen viettänyt täällä melkein joka hiihtoloman melkein 15 vuoden ajalta ja paikka alkaa pikkuhiljaa käydä tylsäksi, kun olen käynyt melkein joka kulmassa ja paikassa. Nyt on ollut ainakin kamera hurjasti käytössä ja kaikki aika kuluu enimmäkseen urheilemiseen ja Olympialaisten katsomiseen.
Niin ja tuosta ylhäällä olevasta kappaleesta vielä.. Minun iänikuinen perinteeni on aina nukkua Pyhätunturilla, tuon pienen mökin ylätasolla (unohdin sen oikean nimen) ja ottaa aina mukaan radio. Siellä minä sitten pelailen kännykällä ja kuuntelen musiikkia samaan aikaan. Yksi biisi kiinnitti erityisesti huomioni, vaikka se olikin remix-versio. Jokin tässä biisissä kosketti, vaikka se sattuukin olemaan aika surumielinen. Päätin heti etsiä alkuperäisen ja pitkän etsinnän ja seikkailemisen jälkeen löysin täydellisen coverin. Ja jos se merkitsee mitään, niin voin sanoa, että alkuperäinen versio on (oi, niin mahtavan) Cherin luoma.
Niin ja tuosta ylhäällä olevasta kappaleesta vielä.. Minun iänikuinen perinteeni on aina nukkua Pyhätunturilla, tuon pienen mökin ylätasolla (unohdin sen oikean nimen) ja ottaa aina mukaan radio. Siellä minä sitten pelailen kännykällä ja kuuntelen musiikkia samaan aikaan. Yksi biisi kiinnitti erityisesti huomioni, vaikka se olikin remix-versio. Jokin tässä biisissä kosketti, vaikka se sattuukin olemaan aika surumielinen. Päätin heti etsiä alkuperäisen ja pitkän etsinnän ja seikkailemisen jälkeen löysin täydellisen coverin. Ja jos se merkitsee mitään, niin voin sanoa, että alkuperäinen versio on (oi, niin mahtavan) Cherin luoma.
Yksi päivä törmäsin johonkin vanhaan ystäväkirjaan ja siellä luki kaikkien niitten lempieläinten ja suosikkileffojen joukossa PELKÄÄN...
En muista, mitä olin pienenä pelännyt, mutta idea sinänsä jäi mietityttämään. Mitä minä pelkään? Ei pimeä, ei hämähäkit, ei kummitukset, ei mikään noista ole minua ikinä oikein pelottanut. Jäin miettimään, että mikä minut saa pelkäämään tällä hetkellä? Tietysti olisi kamalaa, jos menettäisin jonkun perheestäni tai ystävistäni, mutta en laske sitä peloksi itsestään.
Pelon tunteen saavat aikaan myös kauhuleffat ja samantapaiset asiat. Leffat ja pelit sisältävät paljon yllätyshyökkäyksiä (minun epätoivoinen suomennokseni sanasta jumpscare), jotka todella saavat sydämmen hyppäämään kurkkuun ja adrenaliinin virtaamaan, mutta se toimii vain hetken. Ainoastaan kaikkein parhaimmat kirjat, pelit ja leffat pystyvät pitämään kauhun ja ahdistuksen tunteen koko elokuvan ajan. Tässä ei kuitenkaan tunnu olevan mitään järkeä. PELKÄÄN.. kauhuelokuvia :D Se ei ihan toimi.
Huomasin lentokentällä, etten ollut ottanut mukaan mitään matkalukemista, joten pistäydyin R-Kioskilla ja ostin Stephen Kingin Hohto -kirjan. Siitähän on tullut nyt ihan hiljattain jatko-osa "Tohtori Uni" ja minun niin tekee mieli vain rynnätä ostamaan se.
No itse kirja oli erittäin hienosti kirjoitettu ja aiheutti lukiessa turhaantuneisuutta, ahdistusta ja jännitystä. Kaikkea mitä täydelliseen kauhuromaaniin kuuluu. Kirjakin käsitteli pelkoa, mutta myös ihmismielen syviä mysteereitä ja vähän jopa paranormaalisuuttakin. En lopulta voinut laskea kirjaa käsistäni, koska tiesin, että jos jätän sen kesken en saa rauhaa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun olin viimein lukenut sen ja pääsin puoli kahden maissa nukkumaan tuli samanlainen olo, kuin jokaisen hyvän kauhuleffan jälkeen. Pienimmätkin äänet kuulostavat epäilyttäviltä ja jokainen ikkuna ja pimeä nurkka näytti siltä, että siellä voisi olla joku silmät kiiluen ja hampaat irvessä. Muistan, että katsottuani Scream leffan, olin jo niin tottunut siihen, että jokaisen kulman takaa hyppäsi maskiin pukeutunut murhaaja, että en olisi todellakaan yllättynyt, jos jossain kulmassa kääntyessäni eteeni hyppäisi sellainen.
Voisi siis kai sanoa, että pelkään pelottavien leffojen, pelien ja kirjojen jälkeen (ja myös niiden aikana).
Kauhuelokuvista saatua adrenaliinipiikkiä verrataan usein myös vuoristoradalla kulkemiseen. Ja onhan siinä jotain samaa, vaikka täytyy sanoa, että vuoristoradassa istuessa kokemus on paljon läheisempi, kuin esimerkiksi sohvalla TVn ääressä maatessa. Pahimmissa vuoristoradoissa on aina ensimmäisellä kerralla ainakin itselläni sellainen tunne, että "Tässä se nyt on. Tämä on se päivä kun minä kuolen, kun tipun kyydistä". Tiedän kuitenkin, että sellainen on äärimmäisen epätodennäköistä, mutta minua vain kammottaa tuollainen.
Kohtasin tälläisen kokemuksen myös hiihtäessäni hiihtolomalla. Edessä oli erittäin jyrkkä mäki ja latu oli poikki lähellä mutkaa ja vaikka olin laskenut monina vuosina samasta kohdasta ongelmitta, joka ikinen kerta vauhdin kiihtyessä tulee tuo sama "Tähän minä nyt kuolen"-tunne. Sitten kun pelon lopulta voittaa, mäen jälkeen yhä yhtenä kappaleena ladulla tai vuoristoratakyydin loppuessa, on todella mahtava tunne ja vähän sellainen olo, että voi tehdä mitä tahansa.
Pelkojen voittaminen on yksi mahtavimmista tunteista ikinä ja se onkin yksi syy aina kokeilla rajojaan ja hypätä tuntemattomaan. Jos onnistut, se on mahtava voitto sinulle ja jos epäonnistut, olet oppinut jotain ja voit tehdä asiat seuraavalla kerralla paremmin.
Tässä nyt oli tämä vähän syvällisempi teksti tällä kertaa ;) Aluksi ajattelin myös laittaa tähän hiihtolomakuvia, mutta ne eivät jotenkin enää sovi/mahdu tähän, joten ehkä sitten ensi postauksessa
> Minni
Pelon tunteen saavat aikaan myös kauhuleffat ja samantapaiset asiat. Leffat ja pelit sisältävät paljon yllätyshyökkäyksiä (minun epätoivoinen suomennokseni sanasta jumpscare), jotka todella saavat sydämmen hyppäämään kurkkuun ja adrenaliinin virtaamaan, mutta se toimii vain hetken. Ainoastaan kaikkein parhaimmat kirjat, pelit ja leffat pystyvät pitämään kauhun ja ahdistuksen tunteen koko elokuvan ajan. Tässä ei kuitenkaan tunnu olevan mitään järkeä. PELKÄÄN.. kauhuelokuvia :D Se ei ihan toimi.
Huomasin lentokentällä, etten ollut ottanut mukaan mitään matkalukemista, joten pistäydyin R-Kioskilla ja ostin Stephen Kingin Hohto -kirjan. Siitähän on tullut nyt ihan hiljattain jatko-osa "Tohtori Uni" ja minun niin tekee mieli vain rynnätä ostamaan se.
No itse kirja oli erittäin hienosti kirjoitettu ja aiheutti lukiessa turhaantuneisuutta, ahdistusta ja jännitystä. Kaikkea mitä täydelliseen kauhuromaaniin kuuluu. Kirjakin käsitteli pelkoa, mutta myös ihmismielen syviä mysteereitä ja vähän jopa paranormaalisuuttakin. En lopulta voinut laskea kirjaa käsistäni, koska tiesin, että jos jätän sen kesken en saa rauhaa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun olin viimein lukenut sen ja pääsin puoli kahden maissa nukkumaan tuli samanlainen olo, kuin jokaisen hyvän kauhuleffan jälkeen. Pienimmätkin äänet kuulostavat epäilyttäviltä ja jokainen ikkuna ja pimeä nurkka näytti siltä, että siellä voisi olla joku silmät kiiluen ja hampaat irvessä. Muistan, että katsottuani Scream leffan, olin jo niin tottunut siihen, että jokaisen kulman takaa hyppäsi maskiin pukeutunut murhaaja, että en olisi todellakaan yllättynyt, jos jossain kulmassa kääntyessäni eteeni hyppäisi sellainen.
Voisi siis kai sanoa, että pelkään pelottavien leffojen, pelien ja kirjojen jälkeen (ja myös niiden aikana).
Kauhuelokuvista saatua adrenaliinipiikkiä verrataan usein myös vuoristoradalla kulkemiseen. Ja onhan siinä jotain samaa, vaikka täytyy sanoa, että vuoristoradassa istuessa kokemus on paljon läheisempi, kuin esimerkiksi sohvalla TVn ääressä maatessa. Pahimmissa vuoristoradoissa on aina ensimmäisellä kerralla ainakin itselläni sellainen tunne, että "Tässä se nyt on. Tämä on se päivä kun minä kuolen, kun tipun kyydistä". Tiedän kuitenkin, että sellainen on äärimmäisen epätodennäköistä, mutta minua vain kammottaa tuollainen.
Kohtasin tälläisen kokemuksen myös hiihtäessäni hiihtolomalla. Edessä oli erittäin jyrkkä mäki ja latu oli poikki lähellä mutkaa ja vaikka olin laskenut monina vuosina samasta kohdasta ongelmitta, joka ikinen kerta vauhdin kiihtyessä tulee tuo sama "Tähän minä nyt kuolen"-tunne. Sitten kun pelon lopulta voittaa, mäen jälkeen yhä yhtenä kappaleena ladulla tai vuoristoratakyydin loppuessa, on todella mahtava tunne ja vähän sellainen olo, että voi tehdä mitä tahansa.
Pelkojen voittaminen on yksi mahtavimmista tunteista ikinä ja se onkin yksi syy aina kokeilla rajojaan ja hypätä tuntemattomaan. Jos onnistut, se on mahtava voitto sinulle ja jos epäonnistut, olet oppinut jotain ja voit tehdä asiat seuraavalla kerralla paremmin.
Tässä nyt oli tämä vähän syvällisempi teksti tällä kertaa ;) Aluksi ajattelin myös laittaa tähän hiihtolomakuvia, mutta ne eivät jotenkin enää sovi/mahdu tähän, joten ehkä sitten ensi postauksessa
> Minni
heyy tää on mielenkiintonen postaus!! oon joskus luonnostellu jotain saman aiheista, mutta jäi sitten julkasemattaa... :D
VastaaPoistap.s. saan varmaa traumat noist käsist D:
Kiva et tykkäät :) !
PoistaJa mä kun yritin valita mahdollisimman vähän traumatisoivan kuvan :P